SURUTYÖ 2019
Menetin minulle hyvin tärkeän läheisen. Kuvasin itseäni ja hänen kotipaikkaansa viisi kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Surrakseni.
”Surutyölle täytyy antaa aikaa.” Minun tapani oli kuvata. Mennä edesmenneen rakkaani kotiin, pukeutua hänen vaatteisiinsa, haistella hänen tuoksuaan mikä lopulta katosi. Astella maalla, jolla hän käveli. Istua keittiöntuolilla, jolla istuin käydessämme syvällisimpiä keskusteluja elämästä vuotta aiemmin. Silittää hänen lemmikkejään, herätä aamulla hänen sängystään, juoda aamukahvi tuulen koskettaessa kehoani, aamukosteuden kastellessa jalkani. Huusin ja itkin tuskasta. Antauduin.
Miten paljon hyvää voikaan ihminen antaa toiselle. Mitä olemmekaan ilman toista.
Kiitos Jussi rakas, kun olit elämässäni. Olet edelleen, vain eri tavoin. Kaikki se rakkaus minkä annoit, tukee minua ikuisesti.
Jos en mieti fyysisyyttä, olet edelleen luonani, se lohduttaa.
Se taakka ennen tätä projektia oli jotain kehoa lamaannuttavaa. Jotain avautui, jokin lopetti kuristamasta, jotain keveni…
